Maaherra Pirjo Ala-Kapeen puhe

Maaherra Pirjo Ala-Kapee

Pohjois-Karjalan Sotaorpojen ja sotalasten kirkkopyhän päiväjuhla 12.10.2008 klo 12.30, Pielisensuun kirkko, Tikkamäentie 15

Hyvät kuulijat

Omien kokemusten vuoksi sotaorvot ja sotalapset ovat erityisen kiinnostuneita lasten ja nuorten asemasta tämän päivän Suomessa. Miten lasten ja nuorten asemaa on tänään pyritty turvaamaan? Suomi on sitoutunut takaamaan lasten hyvinvoinnin. Tämä on kirjattu kansallisessa lainsäädännössämme ja myös kansainvälisissä sopimuksissamme. Perustuslakimme kiinnittää erityisesti huomiota lasten perusoikeuksiin ja heidän hyvinvointinsa edistämiseen. Tämä on myös kuntalaissa mainittu yhtenä kunnan päätehtävistä.

Lapset ja nuoret on otettu lainsäädännössä erityisesti huomioon. Vielä meidän lapsuudessamme 70-60 vuotta sitten näin ei ollut. Uudessa lastensuojelulaissa kasvuolojen epäkohtien poistaminen ja niiden syntymisen ehkäiseminen ovat nyt keskeisiä tavoitteita. Kansanterveyslaki ja myös tuore nuorisolaki viitoittavat yhteiskunnan toimijoille terveyttä ja hyvinvointia edistäviä kehittämislinjoja ja malleja. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvoinen kohtelu ovat itsestään selvinä pidettäviä asioita.

Periaatetasolla lapsella on oikeus lapsuuteen ja lapset nauttivat lakien mukaista yhteiskunnan erityistä suojelua. Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus, kuten Unicefin entinen pääsihteeri J.P.Grant on todennut. Teoria ja käytäntö vain poikkeavat liian usein toisistaan. Lakisääteisiä peruspalveluja on karsittu kunnissa edellisen talouslaman seurauksena. Kaikki merkit viittaavat vahvasti kansainväliseen syvään lamaan, joka tietysti heijastuu myös Suomeen. On pakko priorisoida, mitä yhteiskunnassa pidetään tärkeänä. Miten lasten ja nuorten lakisääteiset palvelut kunnissa toteutuvat, sitä on jatkuvasti syytä arvioida avoimesti ja rehellisesti.

Lääninhallitukset ovat vuosittain koonneet arvioita peruspalvelujen toteutumisesta alueillaan. Valitettavasti kaikki ei ole niin hyvällä tolalla kuin hyvinvointiyhteiskunnaltamme voisi odottaa. Lasten, nuorten ja perheiden palvelut eivät täytä kaikilta osin lakien tavoitteita. Yhteiskunnan ongelmat heijastuvat lapsiin, jotka kantavat varhaisimpiakin kokemuksiaan ja tuntemuksiaan mukanaan läpi elämän. Perheiden tuki on erittäin tärkeä perheiden kasvatusvastuussa.

Miten perheiden tuki sitten tänään toteutuu? Kunnissa on pula sosiaalityöntekijöistä. Lapset ja nuoret joutuvat jonottamaan mielenterveyspalveluihin yli lainmukaisen ajan. Huostaanotot ovat lisääntyneet. Perheillä ei ole mahdollista saada kotihoidossa apua. Monilla paikkakunnilla työpaikkojen saneeraukset lisäävät epävarmuutta ja tuovat turvattomuuden tunnetta perheiden arkeen. Lasten ja nuorten hyvinvointi oli tänä vuonna lääninhallituksen vuosipäivänkin teemana, koska pidämme asiaa erittäin tärkeänä.

Valtaosa perheistämme, nuoristamme ja lapsistamme voi hyvin, arjen rutiinit sujuvat ja elämän perusasiat ovat kunnossa. Kuitenkin onnettomuudet, väkivaltauutiset, rikokset ja kansainväliset selkkaukset, myös sota, nousevat esiin päivittäin. Jokelan ja Kauhajoen tragediat ovat järkyttäneet koko suomalaista yhteiskuntaa ja herättäneet meidät pohtimaan yhteiskuntamme arvoja, lähimmäisenrakkautta, vanhempien kasvatusvastuuta, liiallista kilpailuhenkeä ja kovuutta sekä tavallisen arjen ja yhdessäolon merkitystä lasten ja nuorten kasvussa aikuisuuteen ja yhteiskunnan jäseniksi.

Savon Sanomat on äskettäin kysynyt lapsilta ja nuorilta, mitä asioita he pelkäävät. Lapset ja nuoret vastasivat, että pelottavinta on yksin oleminen, jokin yllättävä hyökkäys tai paha sairaus. Lapsia varten on palvelevia puhelimia, joihin lapset ottavat yhteyttä monissa asioissa. He haluavat kuulla aikuisen rauhoittavaa ääntä, lievittää yksinolon aiheuttamaa levottomuutta tai kysyä neuvoa. Hyvin monet lapset joutuvat viettämään päivittäin useita tunteja yksin ilman kavereiden tai aikuisen seuraa, mikä lisää turvattomuuden tunnetta.

Yksin oleminen saattaa olla myös yksinäisyyttä, jossa kontakti lähipiiriin on poikki, vaikka fyysisesti oltaisiinkin läsnä. Erityisesti pojat ja nuoret miehet saattavat syrjäytyä ja vetäytyä omiin epätodellisiin verkkojen maailmoihin, mistä voi koitua tuhoisia seurauksia.

Hyvät sotaorvot ja sotalapset

Edellä oleva kuvaus tämän päivän hyvinvoivasta Suomesta ja nuoristamme on teidän kokemustenne valossa varsin ristiriitainen. Talvisodan puhjetessa 30-luvulla syntyneet elivät parasta lapsuuttaan. Joillakin oli koulutie aluillaan, monet olivat vasta aivan elämäntaipaleensa alkumetreillä. Sota mullisti kaiken. Naiset, mummot, äidit, tädit, sisarukset jäivät huolehtimaan pienimmistä isien lähtiessä rintamalle. Monen lapsuus tosiasiassa loppui tähän.

Aineellinen hätä, ruuan ja vaatteiden puute alkoi näkyä heti sodan alettua. Suomi oli köyhä maa eikä yleisestä hyvinvoinnista ollut tietoakaan. Henkinen hätä ja turvattomuus, huoli tulevaisuudesta painoi. Ensimmäiset sankarivainajat ja sotaorvot ovat jo sodan ensi päiviltä syksyltä -39.

Sodan kestäessä ei yksityisen perheen eikä yksittäisen lapsen surulle ja sen yksilölliselle käsittelylle juuri ollut tilaa. Kuuntelevaa ja tukevaa aikuista ei kaikille löytynyt. Koko kansakuntaa raastanut murhe varjosti arkea ja koko elämää. Ilonhetkiä olivat isän, kenties sairaan tai haavoittuneen ja vammautuneen, kotona käynnit ja välirauha, jolloin aseet vaikenivat ja kyettiin jollakin tavalla ottamaan uusi suunta tulevaisuuteen.

Talvisodan jälkeen karjalaiset evakuoitiin. Kotiseudultaan muuttamaan joutuneet sinnittelivät monesti jaksamisen äärirajoilla. Parasta kriisiapua ja tukea tarjosi suku, naapurit ja tuttavat, jotka kaikki itsekin olivat avun tarpeessa. Vahva yhteisöllisyys kantoi kuitenkin vaikeuksien yli päivästä toiseen senkin jälkeen, kun Karjalasta oli lähdettävä toisen kerran lyhyen jälleenrakennuskauden jälkeen keväällä ja kesällä 1944 suursodan tieltä.

Monien 40-luvun alkuvuosina syntyneiden varhaisimmat elinvuodet kuluivat lähes kokonaan ilman isää. Isää odotettiin kotiin ja pelättiin koko ajan kaatuvan. Lyhyelläkin lomalla käyden isä jäi vieraaksi ja etäiseksi. Sotaorvoiksi jääneistä monet eivät kunnolla koskaan ehtineet tutustua omaan isäänsä. On myös niitä, jotka ovat syntyneet vasta isän kuoleman jälkeen.

Jokaisella sodan ajalla eläneellä lapsella on oma tarinansa. Sotalasten tarinoita ja elämäkertoja on nyt viime vuosina vasta analysoitu. Tarkoitus oli hyvä. Lapset lähetettiin sotaa ja puutetta pakoon rikkaaseen naapurimaahan. Vaikka kaikki oli aineellisesti hyvin, hylätyksi tulemisen tunne oli monella lapsella vahva ja saattoi jatkua pitkään aikuisuuteen asti ja voi tuntua vielä tänäkin päivänä. Lasten tunnot ja muistot ovat havahduttaneet asiantuntijat ja tutkijat korostamaan, miten tärkeää on pyrkiä käsittelemään kipeät ja raskaat kokemukset.

Olen syntynyt keväällä 1944. Minulle on kerrottu, että vierastin omaa isääni, kun hänet lopulta Lapin sodan jälkeen kotiutettiin. Olin isälle mustasukkainen ja pyysin äitiä, että hän käskisi vieraan sedän lähtemään pois meidän kodista. Monet isät palasivat sodasta henkisesti rikkinäisinä eikä mikään ollut niin kuin ennen. Kaikki isät eivät palanneet. Suomessa oli sodan seurauksena peräti 30 000 sotaleskeä ja 55 000 sotaorpoa. Sotaorpoja oli melkein yhtä paljon kuin Joensuussa on nyt asukkaita. Henkensä menettäneitä sotilaita oli 90 000, Kuopion kaupungin asukasluvun verran.

Orpojen tilanne jäi sodan päätyttyä kaikkien muiden yhteiskunnallisten ongelmien alle, käsittelemättä ja hoitamatta. Historiankirjoitus ja sota-aikaan perustuvat elämänkerrat tukeutuivat pääosin aikuisten kokemuksiin. Lasten tuntoja peilaavaa aineistoa ei laajempaan käyttöön tullut. Vasta monien vuosien jälkeen on ilmestynyt muistelmakirjallisuutta, tehty elokuvia ja julkaistu aineistoa, jossa näkyy ja kuuluu myös lasten ääni.

Elämänkestoinen suru ja ikävä on saanut purkautumistien sotaorpojen yhdistystoiminnassa ja kokoontumisina. Arjen kovettamat ja kasvattamat syvätkin arvet kätkevät mittaamattomia patoutumia ja traumoja, joiden vaikutuksia yksilöiden elämään ei koskaan voida täysin selittää ja tulkita.

Minun omasta suvustani on lapsuuden muisto kaatumisesta, sillä setäni kaatui sodassa. Muistan, miten tyynesti, mutta pakahduttavan syvällä sydämessään mummo suri poikaansa ja miten koko perhe kokosi voimansa jaksaa yhdessä eteenpäin surun ja evakkotaipaleen keskellä. Muistan, miten usein näin pelottavia sotaunia ja miten usein halusin, että isä pitäisi minua yöllä kädestä kiinni.

Lapsen ja nuoren oli sotien jälkeen vaikea ilmaista tunteitaan ja käsitellä muistojaan, jotka aikuisillekin olivat käsittelemättömiä ja raskas taakka. Yritimme lapsina vaieta omista murheistamme, että aikuiset olisivat jaksaneet paremmin. Emme halunneet lisätä heidän kuormaansa. Se oli yksi lasten selviytymiskeino.

Tämän päivän silmittömien vihan purkausten tavoin sodan ja sen seurausten vaikutukset eivät kasvattaneet orvoiksi jääneille katkeruutta tai uhoa, vaan kohtaloon alistumista ja osaansa tyytymistä. Oli niin paljon muita vaikeuksia ja käytännön selviämiseen liittyviä asioita, ettei yksilön kapinalle ollut sijaa.

Vasta viime vuosikymmeninä on alettu kiinnittää huomiota sotaorpojen ja sotalasten kokemuksiin, kun lasten ja nuorten asemaa ja oikeuksia on turvattu lainsäädännössä ja kansainvälisin sopimuksin. Myös tieteellinen tutkimus on tuonut uutta tietoa lasten ja nuorten käyttäytymisestä ja tunne-elämästä ja siitä, miten lapsuuden kokemukset muovaavat koko elämäämme.

Sotaorvot ja sotalapset joutuivat elämään poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden. Siksi on perusteltua ottaa huomioon ne kuntoutus- ja erityistarpeet, mitä sotaorvoilla ja sotalapsilla tällä hetkellä on.

On hyvä, että järjestöjen ja yhteistoimintanne ansiosta nyt ollaan kokoamassa kokonaan tekemättä jäänyttä rekisteriä sotaorvoista. Systemaattista ja aukotonta siitäkään ei varmaan enää saada, aikaa on kulunut liian kauan. Kaiken saatavilla olevan aineiston keruu ja analysointi on kuitenkin hyödyksi. Ei ole liian myöhäistä käsitellä omakohtaisesti vaiettuja aikanaan kiellettyjä tunteita ja muistoja.

Nyt on aika pestä sielu puhtaaksi kertyneestä kuonasta. Jollekin se voi olla riittämättömyyden tai huonommuuden tunnetta, liian suuria odotuksia ja liian aikaista vastuuta. Lasten ja nuorten oli otettava sotaorpoperheissä usein vastuuta vanhemmuudesta. Sodan uhreista osa oli myös naisia, äitejä, joilta jäi lapsia. Myös sukulaiset tai aivan vieraatkin ottivat orpolapsia luokseen. Kohtaloissa ei liene kahta täysin samanlaista. Jokaisella on oma tarinansa ja jokainen elämä on arvokas.

Koskaan ei ole liian myöhäistä. Oman elämänsä tarkoituksen ymmärtäminen auttaa meitä jokaista myös ymmärtämään muita ihmisiä. Tärkeää olisi osata myös löysätä ja antaa itselleen anteeksi sekä samalla oppia antamaan anteeksi muille. Sota-ajan lapset joutuivat vastuuseen varhain ja elämään pelon keskellä. Opimme aikuisten maailman vaatimuksiin pienestä pitäen ja edelleenkin vaadimme itseltämme paljon.

Jokaisella sukupolvella on omat haasteensa. Jokainen meistä toivoo, etteivät lapset joutuisi elämään sodan, pelon ja menetysten keskellä.

Toivotan teille jokaiselle kaikkea hyvää ja järjestöllenne toiminnassaan menestystä.